Opettaja tutkii oppiakseen itse

16.9.2014

Kun palasin 8 vuoden tauon jälkeen yläkoulun tyttöjen liikunnan lehtorin virkaani, moni kyseli, miltä paluu tuntuu. Itsekin mietin, miten omien lasten syntyminen ja kasvaminen, työskentely luokanopettajakoulutuksessa opettajankouluttajana ja viime vuosien tutkimustyö liikuntapedagogisen väitöskirjan parissa ovat muuttaneet opettajuuttani. Mietin myös sitä, miten kuluneet vuodet ovat muuttaneet peruskoulua, koululiikuntaa ja nuorten suhtautumista kouluun.

Kouluun palattuani sain ensimmäiseksi todeta, että ainakaan koulun liikuntatilat ja välineet eivät olleet muuttuneet miksikään. Sama sali suoraan 50-luvulta odottaa nuoria liikkumaan. Parilla seinällä ovat puolapuut, varastossa rautaiset, painavat, mutta ilmeisesti erittäin kestävät telinevoimisteluvälineet. Palloilua varten koreissa ovat pallot lentopalloa ja koripalloa varten. Myös salibandyn pelaamiseen löytyvät mailat ja pallot. Sen sijaan puutelistalle kirjaan trampoliinin, volttimontun, pehmeän permantomaton, tankotanssitangot, sirkusteluvälineet, crossfit-välineet ja muutamat muut postmodernin ajan liikuntavälineet. Miksipä näitä kannattaisikaan hankkia kouluun? Nuorethan liikkuvat näiden innoittamana vapaa-aikanaan.

Myös nuoret itse ovat säilyneet yllättävän hyvin ennallaan, jos näin voi asian ilmaista. Suurin osa heistä tuntuu voivan hyvin, on aktiivisia ja myönteisesti mukana opetuksessa. Väittäisin jopa, että nuorten tietoisuus liikunnan merkityksestä ja tärkeydestä on lisääntynyt ja nuoret arvostavat koululiikuntaa entistä enemmän.

Omaa muutostani on turha katsoa peilistä, sillä sen mukaan olen aivan sama nuori nainen kuin 8 vuotta sittenkin. Sen sijaan huomaan, että omien lasten kasvu ja koululaistuminen antavat perspektiiviä opettajuuteen. Ymmärrän nyt entistä paremmin sitä, miten suuri merkitys koululla ja sen sosiaalisella ja psyykkisellä ympäristöllä on lapselle. Akateeminen oppiminen on pieni osa elämän eväistä ja voimavaroista, joita koululainen koulutieltään reppuunsa kerää. Jokainen kohtaaminen opettajan tai koulutoverin kanssa voi merkitä lapselle joko tukevaa askelta eteenpäin inhimillisessä kasvussa tai sitten itsetuntoa murjovaa töytäisyä. Tämän ymmärtäminen on tehnyt minut entistä varovaisemmaksi ja nöyremmäksi siinä, millä sanoilla, ilmeillä ja teoilla lapsen tai nuoren kohtaan. Huomaan, että pätevästä ja tietävästä opettajasta on tullut hieman enemmän kuuntelija.

Myös työskentely luokanopettajankoulutuksessa on vienyt liikunnanopettajuuttani eteenpäin. Nelihenkisessä liikunnan lehtoreiden tiimissä haastoimme jatkuvasti toistemme pedagogista ajattelua, jaoimme osaamistamme ja kehitimme uutta. Eniten minua kuitenkin puhutteli luokanopettajakoulutuksessa läpäisevänä periaatteena ilmennyt leikin merkitys oppimisessa. Aineenopettajana olin tottunut ajattelemaan liikuntaa ensisijaisesti lajien ja liikuntataitojen perusteellisena ja taidokkaana opettamisena. Luokanopettajankoulutus sai minut kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota oppimistilanteiden sosiaalisen ilmapiiriin ja oppijoiden psyykkiseen vireyteen. Opin, että leikki on avain yhteisöllisyyden ja ilon kokemiseen ja että se virittää oppimaan.

Mutta mitä tutkijankammion hiljaisuus voi opettaa liikunnanopettajalle? Aika paljonkin ja ehkä sen tärkeimmän: kriittisyyden ja halun löytää asioille perusteita. Irtiotto arjesta, opiskeleminen ja pysähtyminen tutkimustyön ääreen ovat vahvistaneet reflektiivisyyttäni ja haluani tarkastella itseäni ja asioita arvioiden. Uskon edelleenkin siihen, että hyvää ei kannata vaihtaa, mutta kysyn entistä herkemmin, mikä on hyvää ja kenen näkökulmasta.

Ellei pohdi, ei keksi. Ellei kokeile, ei opi. Ellei opi, kuihtuu. Siksipä siis: Rohkeutta ja voimia meille kaikille uuden oppijoille ja opintojensa parissa ahertaville!

 

Kari Jaana, LitL, tutkija, liikunnan lehtori

Kommentit

Lisää kommentti

Ei kommentteja